Turun Kaakelitehdas 1920-luvulla - Hyvistä ajoista suuriin lamavuosiin

1920-luku merkitsi kaakeliuuninvalmistukselle enimmäkseen hyviä aikoja, vaikka keskuslämmitys ja kaasuhellat alkoivat jo nousta vakaviksi kilpailijoiksi. 1924 johto totesi, että yhtiöstä oli tullut Suomen suurin ja yksi maailman suurimmista kaakeliuunien valmistajista. Seuraavana vuonna vietiin ensimmäisen kerran kaksi kaakeliuunia Kiinaan.

Uuden vuoden aattona 1925 syttyi Linnankadun tehtaalla tulipalo. Kolme ylintä kerrosta ja ullakko tuhoutuivat kokonaan. Jälleenrakennustyöt käynnistettiin heti. Nyt haluttiin saada tilalle uudenaikainen tehdas, joka olisi valoisa, hygieeninen, paloturvallinen ja käytännöllinen. Päätettiin tehdä tilat valkoisiksi valoisuuden takia, turhat väliseinät jätettiin pois ja lattiat rakennettiin rautabetonista. Tuotanto käynnistettiin tehtaalla jo saman vuoden huhtikuussa.

Myönteinen kehitys johtui tietenkin Helsingin vilkkaasta rakennustoiminnasta. 1926 ja 1927 olivat ennätysvuosia, mutta sitten alkoi alamäki. Kalleimpia kaakeliuuneja ei enää myyty samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin ja suurin osa myyntiä oli halpoja ja toisen luokan uuneja. Ajat huononivat ja saatavien perintä vaikeutui.

Lama johti myös siihen, että rakentaminen loppui, hinnat nousivat ja rakennustarviketeollisuudelle koitui vaikeuksia. Maaseudun ongelmat ja maatilojen vararikot vähensivät laattojen ja kaakeliuunien menekkiä. Tehtaan työläiset lomautettiin ja osa irtisanottiin. Joulukuussa 1930 oli vain 11 ihmistä työllistettyinä kolmena päivänä viikossa ja seuraavasta vuodesta tuli yhtä vaikea. Silloin suljettiin Kuopion ja Vaasan myyntikonttorit.

Talouskivitavaraa, maljakoita ja koriste-esineitä

Tuotannon lasku ensimmäisen maailmansodan aikana teki tuotekannan laajentamisen välttämättömäksi. Vanhaan menestystuotteeseen, kaakeliuuniin, ei enää ollut luottamista, vaan haluttiin laajentaa toimintaa myös muihin tuotteisiin. Silloin uudessa Pitkämäen tehtaassa aloitettiin talouskivitavaran valmistus, koska kokonaisvienti Suomeen laski sodan vuoksi ja kotimaan markkinat avautuivat. Ensimmäisten vuosien aikana uudet tuotteet menestyivät, mutta kun tuonti taas rauhan tultua lisääntyi, kilpailu kiristyi ja myynti laski. Jo vuoden 1920 lopussa päätettiin lopettaa talouskivitavaran tuotanto.

Maljakoiden ja koriste-esineiden tuotanto oli huomattavasti suurempi menestys. Suuremmat maljakot drejattiin ja pienemmät valettiin muotteihin. 1920-luvulla palkattiin saksalainen taiteilija, Alice Baumert suunnittelemaan malleja. Valikoima oli laaja ja luettelossa oli yli 280 esinettä. Kukkamaljakot muodostivat suurimman ryhmän, mutta oli myös yli 40 erilaista tuhkakuppia. Taiteilija Irja Soini jatkoi muotoilutyötä. Hän teki mm pieniä koriste-eläimiä tärkeimpien mosaiikki- ja laattatyönsä ohella. Toisen maailmansodan jälkeen kysyntä pieneni ja tuotanto lopetettiin 1950-luvulla. Tehtaan kokoelmiin kuuluu kuitenkin suuri määrä esineitä. Vaikka koriste-esineet muodostivat sivutuotteen, pidettiin kuitenkin maljakoiden myyntiä Yhdysvaltoihin vuonna 1925 suurena menestyksenä.

Kaakelitehtaalla oli 1920-luvulla Turun lisäksi näyttelytiloja Helsingissä, Tampereella, Viipurissa, Vaasassa, Kuopiossa, Pietarissa ja Riikassa.